Poliittiset naisjärjestöt: Tasa-arvon takapakki voidaan pysäyttää yhteistyöllä

Kansainvälisenä Naistenpäivänä suomalaiset naisjärjestöt kokoontuivat pitkästä aikaa yhteiseen marssiin Helsingissä. Nyt on naisjärjestöjen momentum: tasa-arvon takapakki on pysäytettävä. Myös monet allekirjoittaneet järjestöt olivat mukana Naisasialiitto Unionin, UN Women Suomen ja Naisjärjestöjen Keskusliiton järjestämällä marssilla.

Naisjärjestöjen kenttä on monipuolinen ja sillä on kulttuurista, ammatillista, poliittista ja historiallista syvyyttä ja laajuutta. Tuomme kukin omaan poliittiseen viiteryhmäämme tasa-arvoon, naisten, tyttöjen ja vähemmistöjen oikeuksiin liittyviä avauksia, jotka päivänpolitiikan valtavirrassa uhkaavat jäädä sivuun. Nostamme esiin palkkatasa-arvoa, oikeutta määritellä oma itsensä, raskaus- ja vanhempainlomiin liittyvän syrjinnän kitkemistä, täydellistä nollatoleranssia väkivallalle ja häirinnälle ja naisten näkymisen ja kuulumisen merkitystä myös perinteisesti miehisiksi mielletyissä asioissa, kuten turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa.

Kaoottisessa maailmanajassa, jossa demokratia on kansainvälisesti uhattuna ja 71 prosenttia maailman maista on niin kutsuttuja autokratioita, naisjärjestöjen merkitys kasvaa. Ympärillämme riehuvat sodat taannuttavat tasa-arvoa, ja peruutusaskelia on otettu myös länsimaissa, niin Yhdysvalloissa kuin jopa Ruotsissa. Naisjärjestötoimijoilla on sitkeyttä: vaikka vuosikymmenien aikana on saavutettu huimasti edistystä, tiedämme, että historian jatkumoon kuuluvat takapakit, joiden aikaa elämme nyt.

Sen, mitä on saatu aikaan pitkään kestäneellä uurastuksella, ei saa antaa valua hukkaan – vastavoimista huolimatta. Työtä on jatkettava herkeämättä, sukupolvesta toiseen. Usein työ on hiljaista puurtamista, lainsäädäntöhankkeisiin paneutumista ja heikkojen signaalien tunnistamista hyvissä ajoin.

Osa aikamme kuvaa on se, että poliittiset naisjärjestöt kohtaavat vähättelyä. Törmäämme kysymykseen: mihin naisjärjestöjä enää tarvitaan, kun tasa-arvo on jo toteutunut? Naisilla on usein todistustaakka siitä, että he toimivat ja edistävät asioita, joihin ovat sitoutuneet. Uusi ilmiö on, että naisten väitetään menneen tasa-arvossa liian pitkälle, ja että tämä on miehiltä ja pojilta pois.

Torjumme molemmat väitteet. Miesten tasa-arvoa heikentää muun muassa se, että jotkut työnantajat eivät suhtaudu myönteisesti miesten vanhempainlomiin, vaikka ne ovat lainsäädännöllä taisteltu oikeus. Emme usko, että patriarkaalisuuden paluu tekisi miehistä yhtään onnellisempia. Se vain vähentäisi miesten mahdollisuuksia määritellä itsensä mahdollisimman moniulotteisesti.

Poliittiselle naistoiminnalle on puolueiden saamasta puoluetuesta määrätty vähintään viiden prosentin osuus. Tätäkin lainsäädännöllä turvattua oikeutta on alettu kyseenalaistaa. On ymmärrettävää, että niukkuuden aikoina jokaiselle rahavirralle on ottajansa. Siitä huolimatta puolustamme omissa poliittisissa viiteryhmissämme tinkimättä – naisten omalla työllä – saavutettua, käytännössä vaatimatonta tukea. Se takaa työn jatkuvuutta.

Nyt on aika liikuttaa tasa-arvoa eteenpäin, ja siihen tarvitaan meidän lisäksemme koko poliittista kenttää.  Kunnioitamme ja kiitämme myös meitä edeltäneitä sukupolvia, jotka ovat viitoittaneet tasa-arvon tietä.

Pihla Keto-Huovinen, puheenjohtaja, Kokoomuksen Naisten Liitto

Ritva Elomaa, puheenjohtaja, Perussuomalaiset Naiset

Helena Marttila, puheenjohtaja, Sosiaalidemokraattiset Naiset

Päivi Mononen-Mikkilä, puheenjohtaja, Suomen Keskustanaiset

Inka Hopsu, puheenjohtaja, Vihreät Naiset

Veronika Honkasalo, puheenjohtaja, Vasemmistonaiset

Anita Westerholm, puheenjohtaja, Svenska Kvinnoförbundet

Leena Askeli, puheenjohtaja, Kristillisdemokraattiset Naiset

Kristiina Paananen, puheenjohtaja, Liikkeen Naiset