Koko kylä kasvattaa kaupungissakin

Koululaisen toisen kouluvuoden aloitus on vanhemmille hurjaa aikaa, koska lapsen siirtyessä perusopetuksen toiselle luokalle hänen oletetaan pärjäävän koulupäivien iltapäivät itsekseen. Näin ainakin voisi päätellä siitä linjauksesta, että oikeus iltapäivään rajataan vain ensimmäisen luokan oppilaisiin. Kun iltapäivähoidon järjestäminen on pakollista vain ensimmäisen luokan oppilaille, järjestyy hoito kakkosluokkalaiselle vain erityisestä syystä ja jos koulun iltapäiväkerhossa on tilaa. Kerhot saattavat tuoda jonkinlaista helpotusta toisen luokan oppilaan iltapäivien turvalliseen järjestelyyn, mutta niitäkään ei ole joka päivä ja toisinaan kerhoon osallistumismahdollisuus on saatettu rajata alkamaan kolmannesta luokasta ylöspäin.

Mikä sitten neuvoksi, jotta äidit ja isät voivat tehdä työtään huolehtimatta koululaisen pärjäämisestä iltapäivän aikana, kun pahimmillaan yksinoloaikaa saattaa kertyä jopa viisi tuntia? Ratkaisuja on varmaan yhtä monia kuin on lapsiakin, mutta toisinaan yhteisö näyttää parhaat puolensa ja liittyy yhteen huolehtimaan heistä, jotka ovat järjestelmän väliinputoajia.

Heti ensimmäisen kouluviikon aikana oman kakkosluokkalaiseni kohdalla alkoi melkoinen järjestelyrumba, jossa oli mukana monen eri perheen lapsia vanhempineen. Vanhemmat – yleensä äidit, alkoivat tavatessaan tervehdysten jälkeen selvittää, miten tokaluokkalaisen iltapäivät on järjestetty. Sitten vaihdettiin numeroita, että voidaan olla yhteyksissä tarvittaessa eli kun lapsi voi tulla turvallisesti kaverin luo kylään, on teillä tietymättömillä tai kännykästä on loppunut akku.

Saimme aikaan järjestelyn, jossa on mukana muun muassa lomailevat tai etätyötä tekevät vanhemmat ja vanhemmat sisarukset sekä tietysti isovanhemmat, jos sellaisia sattui lähellä asumaan. Huhuilimme WhatsAppissa lapsille samoja harrastuksia, jotta liikkuminen tapahtuisi yhdessä. Yhteisistä säännöistä tai muista pikkujutuista emme alkaneet säätämään, kun on sanomattakin selvää, että tällaisessa kuviossa toisen lasta saa ohjata samoin kuin omaansakin. Varmaan jokainen meistä vanhemmista onkin joutunut setvimään koululaisten tilanteita, kun lapsi on lähtenyt yllätysvierailulle kaverin luo ilmoittamatta kotiin tai jokin on hiertänyt välejä.

Näin kasvatamme toinen toistemme lapsia. Joukkovoimalla selätämme ongelman, joka syntyy siitä, etteivät 8-vuotiaat tosiasiassa ole niin kypsiä huolehtimaan itsestään kuin järjestelmä olettaa. Paras anti turvallisuuden tunteen lisäksi lienee kuitenkin vanhanajan maalaiskylän yhteisöllisyyttä muistuttava henkinen läheisyys, joka varmasti säteilee lasten tulevaisuuteen. Kun lapsemme ovat yhteisiä, pääsevät lapset kurkistamaan omastaan poikkeavien perheiden elämään ja arkeen eli siihen, millaista on yhden tai kahden vanhemman perheissä tai sellaisissa perheissä, joissa on tai ei ole sisaruksia, tullaan toisesta kulttuurista.

Yhdessä pärjäämme paremmin!

Tiina Kauppinen
Pohjois-Savon Keskustanaisten hallituksen jäsen