Hannele Pokka: Pelastettaisiin edes kyläkoulut

Ajettiin ympäristöväen kokoukseen Pohjois-Suomessa. Matkaa oli reilut kolme sataa kilometriä. Henkilöautolla kuljettiin. Totta kai, julkinen kulkuneuvo olisi ollut ympäristöystävällisempi, mutta linja-auto oli ajanut vuoronsa jo edellisenä päivänä. Seuraavan kerran kyytiin pääsisi huomenna.

Taival tarttui ripeästi. Asfaltti oli sileää ja vastaan tulijoita oli harvassa.

Pohjois-suomalainen maisema on omannäköisensä. Tien molemmin puolin avautuu metsää ja jänkää. Väliin mahtuu muutama kylä. Maantie seuraa joen vartta. Joki on ollut entisaikojen ihmisten kulkuväylä. Joen varteen he ovat rakentaneet talonsa ja navettansa. jokivarren rehevälle maalle he ovat raivanneet peltonsa.

Nyt satunnainen kulkija ihmettelee hiljenneiden pihapiirien määrää. Parin sadan kilometrinmatkalla lasken kymmeniä taloja. Niiden tyhjät ikkunat katsovat vakavina pihamaan kuloheinää, jota kukaan kesänkään aikana ei tullut niittämään. Kylän lakkautettu kauppa ja koulu ovat monumentteja ajalta, jolloin jokivarressa kaikuivat työn ja lasten äänet. Entiset pellot pukkaavat pajua ja horsmaa. Maassa on yhä voimaa.

Kokonainen kulttuurimaisema rappeutuu vaivihkaa, mutta peruuttamattomasti.

Jos kylien koulut pidettäisiin käytössä, vaikka kyläläisten yhteisenä kokoontumispaikkana, ne säilyisivät kylien maamerkkeinä, kunnianosoituksena sille sukupolvelle, joka ne rakensi. Tyhjänä ja kylmillään rakennukset rappeutuvat nopeasti.

Mistä rahat vanhojen arvokkaiden rakennusten säilyttämiseen? Tai mistä niille uudet käyttäjät? Siinä pulmaa rahapulassa sinnitteleville kunnille. Vanhoja kouluja on kaupattu yrittäjille ja asunnoiksi, joskus hyvällä tuloksella, usein tuloksetta. Toisinaan koulu on saatu kylän yhteiseen käyttöön, jossa kylätoimikunta ja kansalaisopiston harrastuspiirit pitävät iltojaan.

Tosiasia on, että viimeiset kaksi – kolmekymmentä vuotta ovat tyhjentäneet maaseutua ja sen kyliä asukkaista niin nopeasti, että 1950- ja 1960-lukujen rakennukset ja koko kulttuurimaisema on vähitellen katoamassa.

Kaupungeissa, pääkaupunkia myöten on syntynyt lähiötoimintaa, jolla pyritään parantamaan asumisen laatua. 1960- ja 1970-luvulla rakennettuja asumalähiöitä halutaan kunnostaa ja tehdä asukkaille viihtyisimmiksi. Jotkut kehuvat jo 1960-luvun betonilähiöitä kulttuurihistoriallisiksi monumenteiksi.

Maaseudulla kylätoimikunnat ovat vuosia tehneet työtä oman kotiseutunsa eteen. On tehty kylien kehittämissuunnitelmia, joita kyläläiset ovat ylpeinä esitelleet kunnan päättäjille. Kyläkoulujen puolesta on kirjoitettu monta adressia ja koulun ovien sulkeuduttua vetoomuksia jonkinlaisen toiminnan ylläpitämiseksi.

Maaseudun kulttuurimaisemasta huolehtimista ei voi jättää yksistään kylätoimikuntien aktiivien huoleksi. Pelastettaisiin porukalla edes säilyttämisen arvoiset kyläkoulut!