Pauliina Maukonen-Kärkkäinen: Johtajuus hukassa?

Viime perjantaina AKT:n hallitus heitti märän rätin vastoin kaikkien työpaikkakiusattujen kasvoja irtisanomalla työntekijänsä Hilkka Ahteen, niin ikään itsensä työpaikkakiusatuksi kokeneen viestintäpäällikön. Ei kovin esimerkillistä toimintaa isolta työntekijäliitolta. Veikkaanpa, että Suomessa joudutaan punnitsemaan sana “hallitusvastuu” korkeimman kautta lähitulevaisuudessa.

AKT:n ja Ahteen tapaus nosti työpaikkakiusaamisen ongelman työpolitiikan agendalle. Hyvä niin, sillä joka vuosi ainakin noin 6% eli 150 000 palkansaajaa joutuu työpaikallaan toistuvan kiusanteon kohteeksi. Jaksa siinä sitten kiusattuna työssä pidempään, kuten meiltä odotetaan!

Mistä kiusaamisen tunnistaa? Onko kiusaamista se, jos työyhteisön jäsen jätetään toistuvasti porukan ulkopuolelle, kun häntä ei kiinnosta juoruilla työkavereidensa yksityiselämästä? Entä onko kiusaamista se, jos esimies pyytää priorisoimaan työtehtäviä niin, että asiat tulisivat hoidettua pasianssin pelaamisen, facebook-päivitysten ja omien asioiden hoidon sijaan? Onko kiusaamista se, jos esimies käy toistuvasti lounaalla vain yhden työntekijän kanssa ja tämä on muita paremmin tietoinen organisaation asioista? Onko perättömien epäilysten levittäminen työkaverista kiusaamista? Onko tyttökalenteri seinällä naispuolisten työtovereiden kiusaamista? Onko haastavien työtehtävien antaminen tiukalla aikataululla kiusaamista? Onko tunteiden – myös niiden negatiivisten – näyttäminen työpaikoilla kiusaamista? Saako työpaikalla esimerkiksi haistatella?

Kiusaaja on usein vertainen eli työtoveri, ei esimies. Kiusaaminen on yleisempää pienissä työyhteisöissä, joissa työnjako ja valtasuhteet ovat epäselvät, työntekijöiden välillä vallitsee kilpailuasetelma, töitä on jatkuvasti liikaa, töistä tai sen epävarmuudesta aiheutuu stressiä, työilmapiiri on huono, esimieheen ollaan tyytymättömiä ja/tai esimiehen ohjeet ovat puutteellisia. Tiukasti hierarkkisissa ja esim.isoissa tehtaissa on vähemmän kiusaamistapauksia kuin muualla.

Voisiko työpaikkakiusaamisen perimmäinen syy siis olla heikossa johtajuudessa? Olemmeko luisuneet työpaikoilla liikaa asiantuntijaorganisaatioista tuttuun toimintakulttuuriin, jossa jokainen työntekijä vastaa oman työnsä tavoitteista, keinoista ja tuloksista, määrittelee työajat itse ja tappelee verissäpäin seuraavan projektin herruudesta? Onko pyrkimys tehokkuuteen ajanut sosiaalisuuden ja tunneälyn ohi? Mihin on kadonnut yhteen hiileen puhaltaminen? Entä erilaisuuden ja heikkouksien arvostaminen?

Entä kestämmekö työntekijöinä enää sitä, että joku sanoo meille suoraan “ei käy”? Pidämmekö sitä heti työpaikkakiusaamisena ja/tai hyvänä syynä hakea “sairaslomaa”?

Kirjoittaja on Keskustan Keski-Suomen piirin toiminnanjohtaja ja MEP Anneli Jäätteenmäen avustaja

EtusivuAjankohtaistaAvain-blogiPauliina Maukonen-Kärkkäinen: Johtajuus hukassa?